Valoista varjoihin

Kohti uusia pettymyksiä

08.02.2010 - 18:30

(^ Kuten meille todettiin SM-kisojen jälkeen :D)

Taas olisi ollut kirjoittamiskiinnostusta jo viikon verran, mutta nyt on ollut aivan pakko suunnata runoiluinspiraatiotani kouluhommia kohden. Odotan kauhunsekaisella hurmoksella sitä hetkeä, että voin lakata hokemasta tätä mantraa! Toisaalta ehkä ihan hyvä näin: ehtivätpä taas pahimmat noidannuolet hioutua pois näppäimistöä näpyttelevän kymmenikköni kärjistä. Tämä arkipäiväinen vapaapudotus alkaa tuntua jo tavanomaiselta taaperrukselta, mutta toisinaan tulee päiviä, kun ei kerta kaikkiaan meinaa kyetä hyppäämään koneesta (= tarttumaan askareisiin). Maan pinnalle (= sängynpohjalle) mähkähdetään vasta yön pimeinä tunteina, ja jälleen kello kilkattaa aivan liian aikaisin. Mutta hiljalleen helpottaa, kaiketi. Tai sitten olen jo sokeutunut kivivyöryn vinhassa vauhdissa.

Kun ajattelen elämää viikon verran taaksepäin, olisin voinut manailla koiriani monenlaisista näkökulmista. Nyt en oikeastaan jaksa olla kovin ilkeä, sillä meillä oli ihan rattoisa viikonvaihde (mantsan muistiinpanoja lukuun ottamatta). Välillä en meinaa löytää millään yhteyttä Daisyn kanssa. Kotioloissa se vetäytyy kaikessa hiljaisuudessa kirjoituspöydän, suuren pahvilaatikon ja seinän väliseen koloon, jossa on pieni tyyny. Siellä se nukkuu, kun mitään ei tapahdu, ja huokailee ajoittain tyypilliseen tyyliinsä kuin ilmoittaakseen olevansa hengissä. Heräilyä on havaittavissa lähinnä ruoka-aikaan sekä erityisesti silloin, kun lähdetään viilettämään johonkin suuntaan. SILLOIN sitä ei voi olla huomaamatta, huoh. Bäy bäy bäywäywäy RÄY...! Sisällä kultakutri kyllä vaikenee käskystä, mutta ulkona on liian kivaa. En edes yritä vaientaa sitä, sillä se ei johda yhtään mihinkään: kielto --> häntä painuu alas, leikki loppuu hetkeksi --> unohdus ja taas sitä mennään. Jos ei voi haukkua, ei voi juosta ja leikkiä. Mun pitäis jaksaa olla D:n kanssa niin paljon parempi ihminen, mutta kun muutenkin koirien suhteen kontrollifriikkinä en meinaa sietää mitään naurettavuuksia. Sitä paitsi koira, joka ahdistuu jo siitä, että sille tarjoaa vesikuppia, ei voi olla aivan normaali. Daisy ei piittaa hirveämmin ihmisen kosketuksesta, joten silloinkin, kun koira oma-aloitteisesti hakeutuu lähettyville, ahdistun itse. Pelkään karkottavani eliön jollain väärällä liikkeellä. Jaa-a, onneksi shelttiseni viihtyy itsekseen ja nauttii(?) elämän pienistä iloista kuten lenkkeilystä...

Heti perään on muuten tähdennettävä, että eräs kessu saa kyllä pikaiset häädöt tullessaan itse havittelemaan milloin mitäkin. Sen kanssa johdonmukaisuus ja ankaruus on selviö, D:n kanssa lipsutaan. Valon kanssa sitten taas lipsutaan välillä natsismin puolelle... Mutta siitä Saidasta piti siis selittämäni. Siitä on tullu hullu! Siis päivinä, joina ei treenata, mutta kuitenkin lenkkeillään ahkeraan. Niiiiin epätyypillistä tuolle rauhallisuuden mallikuvalle. Joo, toisaalta oikein kiva juttu, mutta toisaalta vähän rasittavaa. Se kuuhaa yöllä (silloin, kun minäkin joskus harvoin vietän aikaani untenmailla) ja ärsyttävintä on, etten herää siihen! Etsii ruokaa epätoivon siivittämänä, vaikka on syönyt juuri ennen valojen sammumista. Ja nakertelee niitä näitä pässinpäitä, joita nyt sattuukaan tielle osumaan. Voihan raivostutus! Treenipäivinä nukutaan kyllä iloisesti kunnes toisin käsketään. Alan kohta uskoa Pipan teoriaan aivojen pakonomaisesta tarpeesta suorittaa jotakin tiettyä toimintoa, kun siihen liittyviä hermoratoja on aktivoitu riittävän pitkään. No, tällä hetkellä mulle riittää se tieto, että Saidan kanssa tokoilu on varsin mielekästä. Juuri tulin sanoneeksi, että kisailisin varmaan sen kanssa ihan vain mielenvirkistyksekseni, vaikka ei ikinä missään kunnon karkeloissa pärjättäisikään.

Havahduin tänään sen tosiasian äärelle, että Valon ensimmäinen EVL-koettelemus on käsillä (tai lyödään näpeillemme) tarkalleen viikon vierähdettyä. Mitähän siitäkin pitäisi ajatella? Mun oli ihan pakko väsätä tämä päivitys siitäkin syystä, että pääsen tähdentämään elämäämme seuraaville tiettyjä asioita. Minä EN mitä todennäköisimmin tule olemaan tyytyväinen tapaan, jolla Valo suorittaa liikkeitä siinä kokeessa! Kisaamaan me kuitenkin tullaan, koska se ei luultavasti ikinä täytä kriteereitäni. Paskemmillakin suorituksilla valioituu, onhan se nähty. Se siis meilläkin tavoitteena. Te kentänlaidalla istuvat kriitikot: älkää erehtykö luulemaan, että pidän koiraani riittävän nopeana, hienona, täsmällisenä tai minään muunakaan positiivisilla adjektiiveilla kuvailtavana. Siitä huolimatta kehun lurppakorvaani liikkeiden välissä ja annan sen ymmärtää olleensa hyvä tyttö. Kun ei se itselleen mitään voi, enkä minäkään näillä taidoilla. Näiden varoittelujen myötä toivon siis, ettette tee menostamme virheellisiä tulkintoja! Että selän takana voitte puhua jostain muusta kuin tästä.

Liikkeistä sen verran, että virhemarginaalia on kiedottu suoritustemme varjoksi kaapelitolkulla. Ruutu on erittäin kysymysmerkki, sillä viime aikoina olen lähinnä paikkaillut mielikuvaa, jonka olen koiralle hommasta luonut. Luoksetulo on takuuvarmasti HUONO, sillä seisominen valuu. Kaukoissa sivuttaisliikettä tulee satunnaisesti askeleen verran, enkä saa sitä millään pois, vaikka ikinä se ei ole virheestä saanut palkkaa, välillä noottia kylläkin. Sitä paitsi tiedän jo etukäteen, että kaikista liikkeistä, joissa koira tulee eteen, menee pisteitä. Onneksi niitä ei olekaan kuin neljä, hittolainen! Pipa tuomaroi eli koira on auttamatta liian tiivis (kunhan ei törmäisi kovin pahasti...). Muutenkin liikkeitä on tehty liikkuroituna aivan liian vähän jne. jne. jne.

No mutta, näihin kuviin (/kuvaan) ja tunnelmiin:

Adios, tulen viikon päästä kertomaan menestymättömyydestämme!

0 kommenttia

kommentoi

Surkeiden sattumusten sarja

24.01.2010 - 20:21

Vähän meinaa olla takki tyhjä tämän viikonlopun jäljiltä. Oli ehkä huonoin reissu ikinä. Kisat eivät menneet yhteispisteiden valossa kehuttavasti, mutta suurin osa liikkeistä oli silti aivan jees. Paskinta oli kuitenkin retkeily hajoamispisteessä olevan auton kanssa! Juuri yli 90 km/h ei voinut ajella tärinän takia (aurauskulmat, taas?), tyhjäkäynti ei ole mahdollista, sillä auto sammuu ja itse asiassa välillä sammahtelee jopa 60 km/h vauhdista. Jalkatila oli jääkylmä ja toinen ajovalokin pimeni. Nuo olivat silti vain pikkumurheita vaihdeongelmaan verrattuna: paluumatkalla ykkönen ja kakkonen eivät toimineet enää lainkaan ja pakkikin erittäin vaihtelevasti. Näppärästi aina kolmosella piti lähteä liikennevaloista tms. Mää en meinaa jaksaa tätä soopaa, ihan oikeasti. Miten maailmassa mää pärjään ilman autoa??? Koko ajan saa pelätä ties mitä, ja kun rahallista varmuutta ei ole milloinkaan taustaa turvaamassa. Ihan täysin kädestä suuhun –menetelmällä keplotellaan. Loppumatkasta aloin olla jo suhteellisen aggressiivinen henkilö: teki mieli ajaa nokkakolari jokaisen vastaantulevan porvariauton kanssa, joka yritti sokaista mut kadehdittavan supertehokkailla porvarivaloillaan. Entä sitten ne tsiljoonat kamerat länsirannikon varrella?!?!? Tein välillä erittäin pimeitä evil-planeja niiden saatananmasiinojen turmelemiseksi. Jätin ne silti toteuttamatta, koska totesin olleeni jo aivan riittävästi tekemissä maantieliikenteen kanssa yhdelle viikonlopulle. Oli äärimmäisen tylsää körötellä yksinään luotisuoria teitä pitkin ja varoa kameroita sekä toivoa auton pysyvän yhtenä kappaleena. Jopa radio toimi huonosti! Onneksi sentään muutama ihminen jaksoi välillä kuunnella marmatuksiani puhelimitse.

Kisat? Joo-o, oli kisat. Koira oli tapansa mukaisesti kultainen ja jopa buenossa vireessä. Virheistä voin syyttää vaihtelun virkistykseksi aivan taas itseäni, muodossa tai toisessa. Liikejärjestys oli kivasti sekoitettu ja olosuhteet yllättävän haastavat monelle koiralle. Liukas alusta vaati veronsa, mutta sillä en puolustele huonouttamme mitenkään. Kylläpä ne kärkipään koirakot suoriutuivat hyvin kaikesta huolimatta.

Paikalla istuminen 10

Paikalla makuu 10

Ruutu 0: mahtava aloitus… Oikein kiva ruutu (jopa se peevelin merkki), mutta takareunasta mentiin nätisti pihalle. Annoin käskyn luultavasti turhan myöhään, ja koirakin reagoi siihen vähän hitaanpuoleisesti. Onneksi sillä puolen sekunnin myöhästymisellä hukattiin vain kepeät nelisenkymmentä pistettä. EI sapeta, eijei. Wanted: ohjaaja, joka ei pilaa koiransa mahdollisuuksia.

Tunnari 10: harvinaisen pitkäpinnainen nenätyöskentely!

Seuraaminen 9½: en itse ryssinyt tällä kertaa tätä liikettä. Jotain positiivista edes.

Luoksetulo 10: hyvä vauhti, hyvät stopit.

Idari 9: varmistin istumisen.

Metalli 8: HARMI tämäkin! Muuten mainio, mutta menohypyssä Saidan takajalat hipaisivat estettä…

Ohjattu 6: vitusta. Saida vähän ignoretti merkin, mutta päätyi seisomaan oikealle alueelle lisäkäskyittä. Siitä lähti KESKIMMÄISELLE, mitä ei ole tehnyt aikoihin edes treeneissä. Pysäytin, ohjasin uudelleen ja koira toi oikean. Palautus tapahtui vähän haparoiden, mutta tapahtui kuitenkin. Sekään ei nimittäin ollut selviö etukäteen. Mitäs menin pilaamaan koko noudon ennen koetta?? Ottakaa multa koirat pois, niin ne eivät joudu kärsimään kädettömän ohjaajan edesottamuksista.

Kaukot 9: tuomarin mukaan takeni seiso-maahan –vaihdossa (tekee vaihdon niin voimallisesti hissinä, että näyttää vissin sitten siltä). No, ainakaan ei tullut noottia seiso-istu –vaihdosta…

253,5 p. eli kruunaus hemmetin onnistuneelle viikonlopulle! Onneksi tähän lystiin ei tuhrautunut kuin vain tyyliin koko kuukauden pätäkät! Olipa taas "melkein" joka sentin väärti. No, koirat oli sentään mussukoita reissunpäällä eli nou haard fiiligs niiden suhteen. Mulla tosin kestänee taas oma aikansa ennen kuin saan pään kasattua.

3 kommenttia

kommentoi

Alkuvuoden aprikointeja

17.01.2010 - 16:39

Todellisuudessa mulla EI olis aikaa kirjoitella tällaisia joutavuuksia, mutta käytännössä mua nyt siitä huolimatta huvittaa saatella blogikin jo tälle vuosikymmenelle ;)

Joulunaika meni joutuisasti. Vietin Keminmaassa puoltoista viikkoa enemmän tai vähemmän miellyttävissä merkeissä. Kovin paljon en varsinaisessa majapaikassa viihtynyt, mistä kielii auton trippimittarilukematkin: reissun aikana huristelin n. 700 km, eikä siihen edes lasketa varsinaista Kannus – Keminmaa – Kannus –matkaa… Ohessa väsäilin ruotsin yo-vihkoja ja tekaisin vielä kolme trimmaustakin portfoliota varten, joten tekemistä ainakin riitti! Loppuloman vötkistelin Kannuksessa omasta rauhasta nautiskellen. Onnistuin keikauttamaan unirytmin täysin toiselle tolalle: pahimmillaan saatoin laittaa nukkumaan aamulla seitsemän jälkeen ja heräillä ”uuteen päivään” puoli viiden maissa illan suussa. Hyvä minä! Tämä ei tietenkään aiheuttanut mitään teknisiä ongelmia, kun palasin takaisin opiskelijan arkeen…

Koiran hankintaa harkitsevia ihmisiä varoitellaan aina paatoksellisesti saarnaten: ”Sitten kun menet sellaisen piskin hankkimaan, niin joka aamu joudut raahaamaan sitä ulos jo ennen kuutta! Niiden kanssa ei noin vain nukutakaan yli puolen päivän!” Ai jaa :D Joku olisi voinut mainita tuosta seikasta myös mun koirille… Itse asiassa ajoittain olisi jopa hyödyllistä, jos ne haluaisivat aloittaa päivän touhunsa vähän aikaisemmin. Esimerkiksi sellaisina aamuina, kun meinaan uinua autuaasti onneni ohi. Mutta ei. Siinäkin vaiheessa, kun juoksen vimmatusti ympäri kämppää tavaroitani keräillen, pukien ja hampaita harjaten ja tiedän olevani jo melkein myöhässä, raottelevat karva-aivoiset ystäväni vasta unisia silmiään ja ehkä kaskottelevat raukeina sängyssäni. Niitä saa oikein käskeä painumaan pihalle tarpeilleen, mutta mihinkäs niillä kiire olisi tässä valmiissa maailmassa. Lenkillä ollaan mahdollisesti käyty vasta pikkutunneilla, eikä nälkäkään kolkuttele suolenmutkassa, joten pikkukoirat nukkuisivat oikein mielellään vielä tovin jos toisenkin. Ikinä koskaan milloinkaan ne eivät yritä estää mua myöhästymästä, ne ilkiöt ;)

Viimeaikaisissa treeneissä ollaan Saidan kanssa kynnetty välillä melkoista karikkoa. Taas on tämän ohjaajankutaleen pitänyt mennä sössimään oikein perusteellisesti ja antaumuksella. Juuri, kun olin taas vaihteeksi tyystin vakuuttunut, että tästä suosta ei enää nousta, sain tarrauduttua pieneen toivon pilkahdukseen. Uskomatonta, miten paljon yksi koira voi kestää epäonnistumisia ja takapakkeja ja ties mitä sontaa! Välillä olin ihan valmis repimään pääni irti koko homman kanssa, mutta ei tuo perhanan eläin päästä mua vajoamaan niin uppeluksiin, etten sieltä enää ylöspäin ponnistelisi. Good for me! Katsotaan, missä vaiheessa meidän molempien sietoraja ylittyy lopullisesti, mutta toistaiseksi vilkuillaan vielä tulevaisuutta, ajoittain toiveikkainakin.

Missä sitten meni pieleen? Yllättävä epäonnistuminen --> väärä reaktio ohjaajalta --> lisää kämmejä ja näin ollen löysimme itsemme vaikeuksien verkostosta. Noin pehmeän koiran kanssa ei ihan hirveästi tarvita, että saan sen itseluottamuksen horjumaan. Opettavaista, niiiiin opettavaista, mutta ah miten turhauttavaa välillä! Tämän episodin yhteydessä taisin taas hetkellisesti unelmoida toisenlaisesta harrastuseläimestä, mutta onhan niitä ajoittaisia kriisejä muillakin. Tykkäisin vaan vähän erityyppisistä kriiseistä enemmän! Esimerkiksi tänään hankaluutena oli aivan liian korkeasta vireestä johtuva säheltäminen, minkä pystyin klaaraamaan hymyssä suin, sillä koira ainakin tuntui nauttivan elämästään. Olisipa treenaaminen aina sellaista! Turhaa mää tietenkin aina ja iänkaikkisesti tästä samasta asiasta valitan, mutta se vain välillä tuntuu niin epäreilulta. Omaa kuoppaanihan mää tässä luonnollisesti kaivan, kun en sopeudu vallitsevaan tilanteeseen. Tässä täydellisyyttä tavoittelevassa maailmassa vaan mikään ei meinaa näyttää ja tuntua enää miltään. Aina asiat voisi tehdä paremmin!

Yäk, mua jotenkin häiritsee, kun treenaamiseni ei ole niin hienoa ja coolia ja ties mitä kuin monilla muilla. En pureudu asioihin yhtä syvällisesti ja teoreettisesti tms. Todella hankala selittää tuntemuksiani, sillä kyllähän minä pohdin asioita valtavasti ja yritän keksiä tuhannenlaisia variaatioita treeneihin ja parantaa suorituksia jne., mutta en sillä lailla… hienosti. Äh! Tuntuu, että treenaan kovin kovin eritavalla kuin muut karsintoja kiertelevät. Mutta näin saan homman pysymään edes jotenkuten kasassa. Kai se sitten ilmeisesti muillakin on ainaista taiteilua ja tasapainottelua, mutta meinaan seota, kun melkein yksikseni näitä asioita pohdiskelen. Kaikki tokohuiput ovat pakkautuneet sinne etelään ja treenailevat tyytyväisinä keskenään. Täällä pohjoisessa vain yksinkertaisesti on vähemmän huipulla harrastavia. Onhan mulla ihania treenikavereita onneksi, mutta välillä kaipaisi sellaista konkreettista vertaistukea. Tämäkin yksityiskohta saa mut pohtimaan opiskelukaupungin valintaa entistä ankarammin, eikä se harmikseni ole edes lähestulkoonkaan ainoa huomioonotettava seikka!

Hmm, mitenköhän me ajauduttiin taas näille raiteille? Kun ajatuksena oli, että tästä tulisi suhteellisen positiivinen postaus ;) Lienee liian kaukaa haettua sellainen tämän kirjoittajan tuntien… No, valmistautuminen Turun karsintoihin on siis sujunut vähän hajanaisesti, ja kysymysmerkkejä leijuu ilmassa, mutta kaikki voitava on nyt tehty. Alkavan viikon pyhitämme liikkumiselle ja henkiselle valmistautumiselle. Mulla on ollut kovasti kiirettä koulun ja muiden hommien kanssa. Siitä aiheutuva stressi on selvästi heijastunut koiriinkin, kun olen ollut tavallista kireämpi. Saida varsinkin on ollut vähän varpaillaan. Yrittäkäämme siis pitää päät kylminä ja sitä rataa, jotta lauantai valkenisi miellyttävissä merkeissä.

Ai niin, Valosta on nyt puolet maksettu :)

1 kommentti

kommentoi

Tilikauden päätös

19.12.2009 - 00:44

Taas on koittanut se hetki, kun kärsittävänä tästä vuodesta on enää joululoma kaikkine juhlatouhotuksineen, joten voisin hyvinkin tehdä jo sen perinteisen katsauksen menneeseen ja tulevaan.

Takana on poikkeuksellisen pitkä, raskas ja vaiherikas vuosi – niin hyvässä kuin ennen kaikkea pahassakin. Kuten arvata saattaa, päällimmäisenä ajatuksissa on äiti, yhä edelleen. Toivon todella, että jossakin vaiheessa tämä muistojen loputon viidakko herättää muitakin tuntemuksia kuin pohjatonta surua, ikävää ja ahdistusta. Ei näihin ajatuksiin oikein sanat riitä…

Vuosi 2009 on kasvattanut minua ihmisenä melkoisesti, väittäisin. Monella elämän saralla huomaan ajatusmaailmani muuttuneen, ehkä positiivisellakin tavalla. Se sama epävarma olentohan täältä pohjimmiltaan edelleen löytyy, mutta silti ainakin kuvittelen muutamien seikkojen vaihtaneen olomuotoaan pääni sisällä. Olen kohdannut asioita ja tehnyt valintoja. Tuntuu hyvältä huomata esimerkiksi moraalikäsitystensä olevan suhteellisen terveellä pohjalla. Kunpa elämällä ei kuitenkaan olisi ihan näin paljon opetettavaa minulle ensi vuonna. En nyt jaksaisi ihan hirveästi enempää.

Koirien kanssakin on ollut monenlaista ohjelmaa, positiivisemman laatuista onneksi pääasiassa. Saidan kanssa vuosi oli äärimmäisen antoisa. Ensin kierreltiin karsintoja kovin keskeneräisenä parivaljakkona tuloskimaran jäädessä kohtalaiseksi. Kartuttamamme kokemukset ovat osoittautuneet kullan arvoisiksi ja ajoittaan ollaan päästy nauttimaan ihan kelpo hetkistäkin. Sopivien treenimäärien ja -metodien löytäminen on ollut melkoista kokeilua, yritystä ja erehdystä. Sitä perinteistä virheiden korjaamista sekä pyrkimystä saada ”tyyppiviat” peitetyiksi. Edistystä on ilmeisesti jossakin määrin tapahtunut, sillä koetulosten keskimääräinen trendi on ollut ilokseni nousujohteinen. Vuoden aikana yhteensä 7 x EVL1 sekä 1 x EVL2.

Ylipäätään harrastuksesta on tullut kokonaisvaltaisempi ”kaikki vaikuttaa kaikkeen” –periaatteella. Uskallan jo treenata mukavuusalueen ulkopuolellakin, vaikka edelleen olen vireen kanssa tarkka. Pitääkin olla! Silti pystyn välillä treenaamaan esim. juuri lenkitetyn tai samana päivänä ruokitun otuksen kanssa (meillä siis koirat syö yleensä kerran päivässä = illalla treenien ym. askareiden jälkeen). Kuulostaa nynnerömeiningiltä, sillä monien tosiharrastajien koirat ovat treeneissä melkein parempia, kun ovat ensin purkaneet ylimääräisiä höyryjä lenkillä. Meillä asian laita ei ole sellainen, se on vain hyväksyttävä. Olen yrittänyt olla tökkäämättä ajatuksissani siihen seikkaan, että Saidan ”keeshondius” rajoittaisi mahdollisuuksiamme jollakin tavalla. Ei kai sen rodun nimen pitäisi automaattisesti pudottaa meitä pois kärkikahinoista? Välillä erirotuisuus on etu, välillä haitta, mutta suoranainen huonompi-parempi –vertailu on turhaa.

Myös koirien liikutukseen ja lihashuoltoon olen alkanut panostaa uudella tavalla. Toki ennenkin oli olemassa eräänlainen minimikriteeri koirien lenkkeilylle (vähintään tunti vapaata liikuntaa päivässä), mutta nyttemmin määrää on nostettu erinäisin keinoin aikalailla. Kestävyyskunto noilla on kohdallaan, mutta lihasmassaa tuntuu kasvattelevan ainoastaan Saida, vaikka mitä tekisi… Tosin noiden blondien kulmauksetkin ovat sellaiset, etteipä niihin näytä juuri mitään tarttuvan. Hieronta on tullut osaksi Saidan säännöllisiä rutiineja ja osoittautunut todellakin korvaamattoman tarpeelliseksi! Keväällä kessu myös menetti valtaosan turhasta turkistaan. Kovaa vauhtia se aina kasvaa takaisin, ja joudun koko ajan miettimään, mikä olisi seuraava liikku taistelussa siedettävän koiranelämän puolesta. Näillä pakkasilla sitten taas on mukava, kun on sitä karvaa lämmittämässä. Onneksi määrää pystyy säätelemään tarpeen mukaan.

Saida kävi myös luonnetestissä (niin joo ja kertaalleen näyttelyssä), mutta muilta osin harrastusvuosi oli odotettua tokopainotteisempi. Toivottu kisareissu ulkomaille jäi toteutumatta finanssipoliittisten syiden seurauksena, mutta passi saatiin sentään koiralle hommattua. Josko se ensi vuonna tulisi tarpeeseen? MVA-haaveet lakosivat turkin myötä, eikä agilitylle riittänyt oikein aikaa saati innostusta. Samaa rataa taidetaan jatkaa myös 2010.

Valo-vuosi oli, hmm, monisyinen. Tokosta tuli sentään se VOI1 ja BH-kokeessa käväistiin, mutta muuten oli tuloksellisesti aika synkkää. Inspiraationi koko koiran kanssa tyssäsi hetkellisesti siihen loppukesän saatanalliseen nomekokeeseen, joka edelleen aiheuttaa kylmiä väreitä ja saa kädet puristumaan nyrkkiin. Kun en vaan vieläkään tajua absoluuttista syytä sille jäätämiselle! Realiteetit esimerkiksi hakukoedebyytille olisivat olleet olemassa, mutta sekin tuli missattua. Harmittaa, kun unelmat maastolajikisaamisesta murskaantuivat (edellisistä hakutreeneistäkin on aikaa varmaan se 4kk), mutta tällaista tämä on, kai. Toisaalta syksyn mittainen totaalitauko teki hyvää meille molemmille. Aloin vihdoinkin elää koiran kanssa, en harrastusvälineen kanssa (tämä ongelma on siis ollut vain tuon nimenomaisen eläimen suhteen). Koira, jolle tiivistahtinen treenaaminen ei oikein meinannut sopia, sai samalla ladata akkunsa. Nyt voisi alkaa olla otollinen sauma maltillisen maastolajitreenauksen jatkamiselle. Tälle vuodelle mullistavinta Valon suhteen oli varmaankin sterilointi sekä erityisesti monien vaiheiden myötä syntynyt ostopäätökseni. Loppui tämä jahkailu! Enää en voi/saa/halua vedota siihen, etten päässyt itse valitsemaan tuota koiraa. Nytpä valitsin, joten syyttää voin ainoastaan itseäni, jos tarvetta ilmenee. Niinhän sen toki olisi pitänyt mennä tähänkin asti ja tavallaan menikin. Äh, ihan sama, ymmärsitte varmasti pointin, jos halusitte ymmärtää.

Daisy on edelleen aihe, josta en halua puhua. Mua ahdistaa niin valtavasti koko päättötyö sekä noin tsiljoona muuta kouluhommaa, jotka odottavat tekemistään! Miltä kuulostaa trimmausportfolio, arvioinnin & testauksen lopputyö, luonnetestiyhteenveto, koiran älykkyystestit, loput työssäoppimiset näyttöineen ja TOP-tehtävineen, itsenäisesti suoritettava mantsan kurssi, kolme ruotsin yo-vihkoa, keväät prelit ja kirjoitukset jajajaja…? Lista tuntuu loputtomalta, vaikka mulla on tällä hetkellä sellainen tunne, että voisin jopa haluta aloittaa tehtäväpinon pienentämisprosessin. Stressiä lisää alkuvuodesta tehtävät päätökset tulevasta koulusta ja opiskelupaikkakunnasta. Ei nappaa yhtään taas "aloittaa alusta" ventovieraiden ihmisten keskellä, ne inhoaa mua kuitenkin. Ihanaa yrittää selvitä tästä kaikesta sellaisen isän kanssa, joka pitää mua totaalisena luuserina. Hän on vakuuttunut, etten tule pääsemään mihinkään kouluun, saamaan kämppää, selviytymään rahallisesti jne. Yhdessähän asioita ei tietenkään voi suunnitella vaan HÄN on AINA oikeassa ja minä olen paska teinpä sitten mitä tahansa. Väärin väärin väärin, vaikka mitä yrittäisi. Äiti oli aina sitä mieltä, että asiani järjestyvät, vaikka hän itsekin oli usein heikoilla. Äiti halusi auttaa niin paljon kuin pystyi. Voi kuinka mulla onkaan ikävä… Ensi vuoden haasteet tuntuvat yksin aika ylitsepääsemättömiltä.

Tuntuu vähän hassulta tässä seuraavaksi kirjata ylös harrastustavoitteita koirarintamalla, kun kaikki muu tuntuu menevän niin päin persettä, mutta pakkohan mun on jostakin repiä jotakin tavoittelemisen arvoista, jotta elämä pysyisi mielekkäänä. Siis ei toivottavasti enää ikinä missään tapauksessa veren maku suussa (been there, done that), mutta iloisen toiveikkaasti voi toki yrittää pyrkiä parempiin suorituksiin koirien kanssa.

Saida 2010:

koitetaan saada vireongelma pysymään poissa!
mukavia tuloksia karsintakokeista (yritetään pysyä erossa nollista)
SM-kisoissa paikka toisellekin päivälle
mahdollisesti reissu ulkomaille jossakin muodossa
terveyttä ja ihania hetkiä yhdessä :)

Valo 2010:

tokossa pyritään tsekkaamaan jo vähän eeveeällää kisaamisen muodossa
nomessa kokeilen antaa koiralle uuden mahdollisuuden, odotukset ei korkealla
PK-hakuilua jatketaan mahdollisuuksien mukaan

Siinäpä nuo, ei mitään mahtipontisen eriskummallista. Nyt aloittelen joululomaa vähän sekavin miettein. Palaisin mieluusti koulun penkille niin pian kuin mahdollista. Sunnuntaina pitäisi kuitenkin vissin lähteä ”lomailemaan” sinne henkisen kuonan luvattuun ihmemaahan. En jaksa sitä tunnetta, että olen vain taakkana muille siellä. Ostin jo varalta pakastimeen vähän ruokaa, jos lähdenkin odotettua pikaisemmin paluumatkalle. Eiliseen asti yritin olla huomioimatta koko joulun tuloa, mutta pakko kai se on kohdata.

1 kommentti

kommentoi

Palijon asijaa

13.12.2009 - 15:38

Mielen päälle olisi kertynyt pitkästä aikaa runsaasti erinäisiä juttuja ruodittaviksi ja spekuloitaviksi, mutta yritän säästää osan ajatusmaailmani tuotannosta seuraavaan tekstiin, jotta tästä tulisi inhimillisen mittainen lukukokemus! ;)

Aloitetaan Valosta. Keskiviikkona varmistui, että kyseinen henkistä ristiriitaa syksyn mittaan lietsonut eläinkunnan edustaja tulee majailemaan kattoni alla nyt ja aina :) Olen erittäin tyytyväinen, että tämä päättyi nyt tällä tavalla! Noutaja pitänee koiraharrastukseni monipuolisena (, joskaan ei kovin tasokkaana, mutta hällä väliä) ja saa Saidankin käyttämään koipiaan lenkeillä. Tyyppi tuo lisäksi porukkaamme hitusen eloisaa valoa ja valoisaa eloa. Olen nakannut kiristävän piponi hiirten ruuaksi, joten tulevaisuus Valon kanssa antaa mahdollisuuksia, ei pelkkää epätoivoa. Sillä ei ole enää minkäänlaisia tulostavoitteita mistään, vaikka jotain kilpailemisentapaista yrittänemmekin. Olen onnellinen siitä, että en lopulta antanut kilpailuhenkisyydelleni valtaa, kun Valon pitämisestä ja pitämättä jättämisestä päätin! Pitää olla tyytyväinen, kun saa omistaa elämäniloisen ja edes likimain terveen koiran. Muut mahdolliset hyvät seikat ovat sitten plussaa. Myönnän tuntevani pienen piston aina silloin tällöin, kun ihmiset ottavat niitä tuhannen energisiä, huippulahjakkaita käyttiksiä, joiden kanssa voivat harrastaa vaikka maailman ääriin. Mutta iltaisin kotona, kun tuttu ja turvallinen koiranruokintahässäkkä on hälvennyt, käpertyy tiukasti viereeni nukkumaan eräs pieni ja onnellinen labradori, joka ei tiedä olevansa yhtään ”huonompi” kuin muut. Silloin tunnen syvää rakkautta ja unohdan eläimen kaikki epäkohdat <3

Eilen Pieksämäellä kisattiin huippukovatasoinen karsintakoe! Loistavia ykköstuloksia tuli aivan liukuhihnalta, vaikka tuomarointi oli tiukkaa, kuten tilanne edellyttikin. Huh huh, sanon minä… Tuossa porukassa pärjääminen ei ole helppoa, joten saan olla aivan tyytyväinen meidän semi-OK tulokseen. Saidan kanssa oli oikein miellyttävä työskennellä koko päivän. Se oli juuri oikeassa mielentilassa: reipas, iloinen ja skarppi. En lakkaa ihmettelemästä sitä koiraa. Enää ei kisoissa tunnu lainkaan siltä, että olisipa minullakin tuollainen tai tuollainen elukka tämän sijaan. Maan päällä ei ole tällä hetkellä yhtään koiraa, jonka kanssa harrastaisin mieluummin. Mua on itse asiassa alkanut melkein tympiä sellaiset joka paikkaan puskevat, puupäiset kaahottajat, jollaisia harrastuspiireissä ihannoidaan. Siis muiden ihmisten koirina aivan hurmaavia monet noista maailman rakastajista, mutta itselleni en tällä hetkellä haluaisi. Saidalle on mm. vilkkautta, taistelutahtoa jne. annosteltu vain teelusikalla. Se on perusluonteeltaan maltillinen ja täsmällinen oman tiensä kulkija satunnaista hilpeilyä lukuun ottamatta. Ihmismaailman huumorissakin kiehtovinta on sellainen salaperäinen sarkasmi, ei suinkaan rietas pieru- ja alapäämölinä. Siispä rakastan Saidassakin jokaista pientä välkähdystä, kun se ilmentää, että elämä on ihan OK. On palkitsevaa nähdä, miten tuon tyyppisen koiran saa syttymään tokosta. Koira, jolle laukkaaminen lenkillä on pienoista pakkopullaa, kiitää ruutuun häntä suorana. Saidassa elää taukoamatta pieni mysteeri. Ehkä olen jotenkin vajaa, mutta tuollainen on minusta pohjattoman viehättävää.

Niin joo, sitten ne itse kisatkin pitäisi käsitellä. Perjantaina huseerasin ihmeellisten, taikauskonomaisten, kisaa edeltävien rutiinieni kanssa. Vaikutan varmaan turhan tärkeilevältä monien mielestä, mutta meille sellainen sopii, piste. Mulla ei ole sellaista koiraa, joka pitäisi väsyttää ennen suoritusta, päinvastoin, joten haluan olla varma, että saadaan valmistautua rauhassa omalla tavallamme. Turkinhoidolliset toimenpiteet olivat jälleen välttämättömiä, mikä ei tosin suoranaisesti lietso koiran henkistä balanssia, mutta valaa ohjaajaan jonkinlaista uskoa. No, lauantaiaamuna päästiin matkaan pakkomielteistäni huolimatta. Sompailtiin pitkin pimeitä ja pikkuisia asfalttikaistaleita, eikä mun suuntavaisto kertonut lainkaan, ollaanko oikealla reitillä. En meinannut luottaa edes navigaattoriin, mutta ilman sitä en olisi varmaan perille löytänyt niinkin vaivattomasti. Kokeen aikataulutus oli meidän puolellamme, sillä kisa alkoi vasta klo 13. Pidin koiraa vähän liian pitkään häkissä, joten se vaikutti hämmästyneeltä, kun tempaisin sen paikallaoloihin. Hyvin se tsemppasi silti ja kympit tuli. Oli poikkeuksellisen levollinen ilmeisesti. Jännäsin makuun jättöä, sillä viikko sitten maahanmenon kanssa ilmeni jotain kummallisia kommunikaatiohäiriöitä, mutta nyt ei ollut ongelmaa. Yksilöliikkeisiin (, jotka tehtiin kahdessa osassa, ruudusta poikki) päästiin mukavasti kolmantena.

Seuraaminen 7: KÄMMÄSIN!!! Jännitin tätä koetta ihan sairaasti, joten olin astetta enemmän hukassa ensimmäisen yksilöliikkeen kanssa… Mulla kesti ihan tolkuttomia aikoja hoksata, kumpi on oikea ja kumpi vasen, kerran käännyin väärinkin. Pahin moka kuitenkin oli se, kun kertaalleen talloin koiran, kun arvoin suunnan kanssa tms. Muuten mulle ei jäänyt oikein minkäänlaista käsitystä koko liikkeestä, kaiketi se edisti, kuten aina..

Idioottirinki 9: kaikki asennot oikein, koira ei vaikuttanut ahdistuneelta :)

Luoksetulo 10: tämä liike on entisöity! Luja vauhti, hyvät stopit, tykkään!

Ruutu 9½: tykkäsin tästäkin, mutta puolikas piste lähti merkillemenokaaresta. Tuttu juttu, mutta muilta osin merkki aiempaa parempi, hyvä niin. Tuohon kaarihommaankin on parannusyritelmä suunnitteilla, toteutusta yritetään piakkoin.

- - - - -

Ohjattu 8: työtapaturma. Koira pudotti kapulan vahingossa yrittäessään ottaa sitä, otti uudelleen ja palautti hyvin. Luovutusasento tosin meni vähän vinoksi (koiran takapuoli kiertyi selkäni taakse). Merkki muistaakseni kohtuullisen OK. Ihanaa, kun tämä liike alkaa olla suuntien ym. osalta varma :) Siitä on aikaa, kun oli viimeksi ongelmia! Tämä virhe ei ollut kenenkään vika.

Metalli 10: palautuksessa ihan aavistuksen himmasi, mutta ei paha. Ei kalisutteluja tai kilisyttelyjä.

Tunnari 10: eikä edes ollut pelkkää tuuria! Koira kävi kapulat järjestelmällisesti ja riittävän rauhallisesti läpi ja palautti oikean itsevarmasti. Huh, aikamoinen työvoitto! Katsotaan, miten saadaan pidettyä homma paketissa… Hyviä neuvoja ollaan ainakin viime aikoina saatu, josko niiden avulla onnistuisi :)

Kaukot 9½: harvinaisen ripeät vaihdot koesuoritukseksi! Se ainainen seiso-istu –vaihto luonnollisesti hitusen epäonnistui, mutta sekin on työn alla uusin kujein.

Lopputulema siis 298 p. ja sijoitus 4./23. Joo, tämä ei lievittänyt kisakuumetta sitten pätkän vertaa! Tahtoo lisää, äkkiä. Mutta taas pitää odotella yli kuukausi… Ihan kamalaa tämmönen. Kärsivällisyys ei ole ikinä lukeutunut hyveisiini. Aina jää jotain hampaankoloon, aina voisi mennä paremmin moni asia. Siihen kai pitää vain tottua?

Nyt on ihan pakko pikkuisen vaahdota yhdestä jutusta. Ei mitenkään juuri tähän kokeeseen liittyen vaan yleisesti, mitä olen matkan varrella huomannut. En voi aina käsittää kaukokäskyjen tuomarointilinjaa… Koirat, jotka seilaavat koko liikkeen ajan eteentaakseeteentaakse, saavat täysiä kymppejä. Sitten taas takajalat paikoillaan tekevä saa vähemmän pisteitä, jos yksi jalka sattuu liikkuman kaksikin senttiä yhdessä ainoassa vaihdossa. Kai ne kympin koirat muka pitävät kropan paikoillaan? Väittäisin silti, että puhtaat vaihdot takajalat paikoillaan on hankalampi saavuttaa kuin ihmeellinen seilailu (, jonka yhteenlaskettu siirtymä on huomattavasti enemmän kuin sen kaks senttiä!) ja sitä paitsi onnistuessaan mielestäni näyttävämmän näköinen. Tiedän, on hyväksyttävä myös nämä arvostelulajin varjopuolet, mutta silti tuo aina välillä tympäisee. En missään tapauksessa väitä, etteikö meitä tuhat kertaa parempia kaukokäskyilijöitä löytyisi! Aivan varmasti löytyy. Monet eilenkin kympin saaneista olivat varmasti kymppinsä ansainneet, en tarkoita sitäkään. Silti tämä asia ajoittain kiinnittää huomioni… No, täytyy vain yrittää hioa omia suorituksia sinnikkäästi ja pyrkiä ignooraamaan muiden pisteet ja tekemiset.

Onnittelut vielä eilisen kokeen onnistujille!!

5 kommenttia

kommentoi

Matemaattisia lainalaisuuksia

06.12.2009 - 23:52

Ojalan laskuoppiin perustuen olen tehnyt viime aikoina mielenkiintoisia havaintoja. Nimittäin koirankarvojen (keltaisten sellaisten) määrä omistajan vaatteissa on vakio. Määrä ei myöskään ole kääntäen verrannollinen pyykkäystiheyden kanssa. Samansuuntaisia yhteyksiä on havaittavissa lisäksi lattian karvakuorrutuksen ja imuroinnin välillä. Valo siis tiputtaa karvaa. Runsaasti. Onneksi paraabelin huippu on taidettu sentään jo ohittaa! Niin ja leikkauksen jälkeinen elämä on jatkunut buenosti :) Epätietoisuuden katveessa tosin edelleen...

Syksyinen keppikoikkaloikka by Lotta L.

Saidan on jatkanut kokeeseen valmistavaa treenailua kummallisen näppäränä likkana. Pieni takapakki kärsittiin erään tunnariepisodin yhteydessä, mutta siitäkin päästiin ylitse. Ohjaaja tosin koki suuren ahdistumisen hetken, kun kisakirje lähtölistoineen pätkähti sähköiseen postilootaan. Erittäin kehittävää, tiedän... Kuinkahan sitä taas kehtaa esiintyä julkisesti noissa karkeloissa? No, aikataulu ja suoritusnumero sentään vaikuttivat varsin suosiollisilta!

Tänään oli loistopäivä jossain Oulun seudun tietämillä :) Aamulla aikaisin (lyhyiden ja katkonaisten yöunien sekä kolmen vartin torkutuksen jälkeen) pääsi Astra jälleen baanalle. Armaan autoni vikalista kasvaa kohisten: kottero ei pysy käynnissä, jos pysähdytään, ei nosta bensatankin mittaria yli puolenvälin, vaikka täyteen tankkaisi jne. jne. Paluumatkalla kummasteltiin surkeita ajovaloja, kun pitkät päälläkään ei nähnyt nokkaansa pidemmälle. Pinoccio ei olisi kyennyt tekemään havaintoja edes niin kauas. Raivostuttavia pikkuvikoja, mutta minkäs teet. Onneksi matka taittuu tuollakin pelillä, toistaiseksi. No joo, pointtina siis, että reissun päällä meni itsenäisyyspäivä. Koukattiin Hilla + Vilja = Villa kyytiin Kalajoelta ja keräännyttiin muiden innokkaiden kessutokoilijoiden kanssa jollekin ABC:lle jossakin. Pohjustettiin tulevat treenit Päivin johdolla sekä aterioitiin. Sitten ajeltiin letkassa maneesille (ja paluumatkalla tehtiin useampia uukkareita) ja päästiin itse asiaan! Kivaa kivaa kivaa :))) On se aina jotenkin kotoisampaa treenailla muiden samanrotuisten seurassa. Siis jos koirista puhutaan :D Ajankulku on myös eräs jännä seikka. Miksi vartti tuntuu pitkältä ajalta, jos sitä kellottaa toiselle koirakolle (hermostunutta kellon vilkuilua, ettei vaan tule ryssittyä aikatauluja), mutta ohikiitävältä vilaukselta, kun itse puuhaa koiransa kanssa?? Elämän suuria mysteerejä. No, juttua riitti, ja kelikin oli päättänyt ilmentää meille parhaita puoliaan epävakaasta vuodenajasta huolimatta. Ennen kaikkea saimme Saidiaisen kanssa päteviä vinkkejä juttuun jos toiseenkin, ja meiningistä jäi huippuhyvä mieli! Jännitin vähän etukäteen, kuinka pahasti päivä ”sotkee” ajankohdallaan meidän koevalmistautumiskuviot, mutta tuskin tuo hallaa teki, päinvastoin! Huomenissa vielä viimeiset pilkun piippaukset, minkä jälkeen jäämme kauhulla odottamaan tulevaa...

Kiitokset vielä kouluttajalle ja muille koulutetuiksi tulleille :)

Eilen eteisessäni oli muuten vastassa hiiri, hengetön sellainen. Kuolinsyy: tuntematon. En hälyttänyt rikostutkijoita paikalle vaan eliminoin ruumiin kylmäverisesti...

0 kommenttia

kommentoi

Tahmeaa

27.11.2009 - 22:55

Huh, tämä kökkökuu alkaa viimein olla lopuillaan... Kauan sitä on kestänytkin! Paljonkaan positiivista sanottavaa ei siitä jäänyt käteen, mutta kaivetaan nyt jotakin.

Ensinnäkin ihana päästä kertomaan, että Valon toissapäiväinen, viimeinkin toteutunut sterilointi sujui suhteellisen mukavasti. Tai no itse leikkaus ei ehkä ollut aivan yhtä mallikas kuin Saidan kohdalla, mutta hengissä selvittiin. Keskiviikon ajan kullankeltainen potilaani oli aika heikkovointisen oloinen; haava vuosi vähän, koira oksenteli illan mittaan, eikä edes vesi meinannut kelvata, mutta aamulla näytti jo Valoisammalta. Tänään olioinen on ollut jo oma itsensä, mikä on erittäin huojentavaa katseltavaa! Valvovan silmän alla se saa olla sisätiloissa suht vapaasti, mutta poissa ollessani neiti Kohtuuttoman Kohduton saa viettää rattoisia hetkiä boksissa kaulurin kanssa, kaiken varalta. En itse asiassa pistä moista järjestelyä lainkaan pahakseni, sillä juuri alkuviikosta pääsin kiroilemaan kurjia hurttiani, kun noinkin aikuinen kolmikko ei kerta kaikkiaan osaa olla tuhoamatta... Yksiössä on ihan hitusen vaikea rajata niiden elintilaa kovin kummoisesti.

Tänään päätin ryhdistäytyä Valosen kanssa aktivoinnin merkeissä, kun se ei hetkeen pääse edes lenkkeilemään kunnolla. Siispä naksuttelimme jotain tyystin turhaa, pitkästä aikaa. Yleensä lähinnä Saida saa osakseen noita aivotoimintaa vaativia tuokioita, sillä sen vauhdikasta ja oivaltavaa meininkiä on kiva seurata. Tosin larbaattorikin osoittautui jokseenkin herttaiseksi: häntä heilui leppoisan rytmikkäästi koko session lävitse ja tuo kirveellä veistetty rujo-otsa kurtisteli keskittyneesti, kun tyyppi yrittämällä yritti tajuta. Arvatenkin menestys oli kehno, mutta yrittäminen oli toki tärkeintä! Raasu liikkuu niiiiin verkkaisesti tuollaisissa hommissa, että ehdin suunnilleen miettiä, että naksautanko nyt, nyt vai... kenties nyt. Hih, meillä oli hauskaa :) Muutoinkin pieni potilas on saanut osakseen paljon rakkautta ja sympatiaa <3

Tullilta on herunut informaatiota varsin niukasti, yllätys yllätys. Ilmeisesti Valolle ei ole ohjaajaa tiedossa, mutta heille on käsittääkseni annettu harkinta-aikaa vielä jokunen tovi, jos sattuvatkin tarvitsemaan äkillisesti reservikoiraa meneillään olevalle kurssilleen. Epätietoisuus siis jatkuu ja jatkuu. Olen nyt sitten kuitenkin jälleen kerran muuttanut mieltäni: jo useampi viikko sitten päätin, että jos tulli ei osta, niin minä ostan! Jännää, eikös. Kiva havaita, että sydän on vielä jotakuinkin paikoillaan, sillä ajatus koiran lähdöstä alkoi hirvittää, kun aloin ohjata kuviota konkreettisempaan suuntaan. Juu, lisäksi turhauduin pennunetsintäkuvioihin, sillä en ole täysin varma, mitä haluan. Vai haluanko vielä mitään. Tavallaan on liikaa odotuksia, mutta toisaalta voimavarani hupenevat tällä hetkellä muille elämän osa-alueille. Jos Valo jää, on lauman koko tuollaisenaan aivan sopiva toistaiseksi. Olen luovuttanut sen suhteen, että löytäisin sellaisen upean haavekuvakoiran. Sellaisen, jonka kanssa harrastaisin nöyrällä ylpeydellä useampaa lajia, ja ihmiset pitäisivät koiraani hienona. Olen ylipäätään vähän luovuttanut sen suhteen, että tulisin ikinä pärjäämään koirineni yhtään missään. Alan taas, useamman vuoden tauon jälkeen, ymmärtää ”vain kotikoirien” omistajia. Voihan noista nauttia tuollaisenaankin. Ja harrastella sen verran, mihin omat puutteelliset taidot riittävät. Enkä nyt todellakaan halua mitään voivotteluja ja taputuksia olkapäälle. Fakta faktana ja sillä hyvä.

Arkiston aarre: Eswood-pentuja palluttelemassa taannoisilla kessutreffeillä,

kuvannut Matti K.

Jessica käväisi täällä Kannuksessa kouluttelemassa pari viikkoa sitten. Oikein mukava, antoisa ja PITKÄ päivä oli. Saidan kanssa käytiin esittelemässä ”hienoa” tunnariongelmaamme, aika monta väärää sieltä nousi... (Ja on noussut sen jälkeenkin, vaikka ollaan monenlaista kikkailtu.) Myös idariin ja kaukoihin otettiin vinkkejä vastaan. Onhan se aina kehittävää kuulla uusia näkemyksiä ja saada kokeilemisen arvoisia ideoita! Omissa treeneissä onkin sitten viime aikoina mennyt vaihtelevan semi-OK:sti. En taas ole oikein tyytyväinen juuri mihinkään, kaikissa liikkeissä mättää jokin. Paineistumista on havaittavissa siellä ja täällä. Täytyy sanoa, että olen erittäin yllättynyt, jos esim. tunnari onnistuu Pieksämäellä. Kokonaisuudessaan meidän kisakunto on pienoinen arvoitus, kun se edellinen koe tosiaan oli joskus hamassa elokuussa. What so ever. Kai se koe jollain konstilla läpi taaplataan. EOS.

Ai niin. Daisy. Mun päättötyön tavoite muuttu just: Daisylle millainen tahansa tulos avoimesta luokasta. Tai sitten vaihdan kokonaan aihetta. Tai sitten en valmistu olleenkaan.

Mua kuvottaa ihan todella tämä nykyinen kämppä!! Tänäänkin kaksi näköhavaintoa hiiristä. Välillä kuljen kumpparit jalassa sisällä, kun en uskalla muuten. Näen jo muka-hiiriä vilisevän joka paikassa. Ja säikyn häkissä olevaa hamsteria, kun se näyttää hiirimäiseltä. Erittäin, erittäin, erittäin kuvottavaa ja vastenmielistä asua noissa olosuhteissa. Etenkin, kun me ei tosiaan mahduta tonne minikämppään roininemme. Enää puolisen vuotta, huh...