Miettikään, sellainenkin on tässä universumin kolkassa koettu! :O Hämmentävää suorastaan, mutta kohtuullisen totta. Nimittäin heinäkuun alussa kisasimme Valon kanssa viikon sisään kolmessa eri lajissa, enkä voi oikeastaan olla kovin tyytymätön.

3.7 matkattiin Oijärvelle nomeilemaan. Mitään en näemmä Närpiön reissusta ollut oppinut, vaan jälleen pitkä päivä kohdattiin hulppean kahden tunnin nukkumishetken jälkeen (mistään yöunista on siis tässä kohtaa turha puhua). Olimme iltapäiväryhmässä, ja ilmoittautua täytyi 10.30 mennessä. Siinä vaiheessa oli aamun koirista vasta toinen menossa, joten saimme vartoa tovin jos toisenkin. Onneksi Mirva oli intoutunut katseluoppilaaksi, joten ihan itsekseen ei tarvinnut olla. Onnistuin toki mulauttamaan itseni hienosti naama edellä pikkuiseen ojantynkään melko aamusta, joten loppupäivän vietin läpimärissä kuteissa.

Käytiin kisapaikalla tutustumassa kokeen kulkuun, ja palattiin autoille hakemaan koiraa. Omaa suoritusajankohtaa oli pirun hankala arvioida, ja keskuspaikalta järvelle oli reilusti kävelymatkaa, joten niinhän siinä kävi, että odoteltiin koiran kanssa pusikossa yli tunti. Paarmoja sekä muita mulkeroita oli kuhisemalla, ja Valo olikin aivan kupattu päivän päätteeksi. Lisäksi koiran vire huolestutti minua kovasti, kun jouduin pitämään sitä mukanani niin pitkään.

Itse koe oli helppo ja tehtävät mukavia: markkeeraus veteen, linja veteen, markkeeraus maalle ja lopuksi haku. Valo oli erittäin miellyttävä ohjattava! Se oli tarkkaavainen, keskittynyt, ripeä ja kuunteli uskomattoman hyvin. Hakuruutua odotin silti kauhulla; vain viikkoa aiemmin olin saanut koiran paineistumaan hausta niin huolella, että koko otus poistui tunniksi paikalta :O Ennen koetta oltiin ehditty tehdä vain pari ylihelppoa harjoitusta... Mutta niin vain riista ja laukaukset lisäsivät Valon työskentelytarmoa sen verran paljon, että hommasta selvittiin. Alueella oli 5 riistaa, joista jokainen piti tuoda. Alku meni jouhevasti, ja koira kattoi aluetta hyvin ja jopa kelvollisella vauhdilla. Takimmaisen riistan kohdalla (, joka tietysti oli jäänyt viimeiseksi...) alkoi vähän tökkiä, joten sain tuomarilta kehotuksen mennä lähettämään koira hieman likempää. Valon kanssa oli ihana toimia! Ei tuntunut siltä, että minä käskin koiraa hommiin vaan pikemminkin siltä, että meillä oli yhteinen missio saada lintu ylös. Valo etenikin aivan riistan tuntumaan pariin otteeseen, mutta ei vain kerta kaikkiaan löytänyt lokkia. Tuomari ei halunnut piinata meitä enempää, vaan tuumasi, että linnun löytymättömyys oli lähinnä huonoa tuuria. Saimme paljon positiivista palautetta sekä kehuja yhteistyöstä :) Valon epäitsenäisyyden ja irtaantumattomuuden kanssa ollaan taisteltu sen verran, että oli kiva kuulla tuomarin sanovan: ”Hyvä hallinta ei vaikuta tämän koiran kykyyn työskennellä itsenäisesti.” Eli siis suomeksi sanottuna Valon kanssa tekemäni virheet eivät paistaneet pahasti läpi tässä kokeessa... Lopulta kävi myös käsky jäljelle!

Jälkeä odotellessa nautimme maistuvan aterian, joka sisältyi koemaksuun. Varjo pääsi ihmisten paijattavaksi, ja se kekkuloikin antaumuksella Mirvan kameralaukkua (ja kaikkea muutakin tielleen osunutta) kanniskellen. Vaan vihdoin koitti Valon koepäivän mieluisin hetki, kun pupu katosi metsän siimekseen ;) Koira kävi ihanan kierroksilla (olispa se aina sellainen!!), joten minun täytyi lähinnä laskea se irti narun nokasta. Sinne se elukka sitten painui menemään! Eteni ilmeisesti suoraviivaisesti jälkeä pitkin jänön luokse ja kiikutti sen ripeästi minulle. Jälleen kerran irrotus ei tässä kohtaa ollut se sulavin osa-alue :D ALO1 oli joka tapauksessa tuloksemme kera seuraavanlaisen koeselostuksen:

Haku: Koira työskentelee sinnikkäästi koko tehtävän ajan ja tutkii koko alueen.

Ohjattavuus: Ottaa hyvin linjaa ja etenee voimakkaasti riistalle.

Paikallistamiskyky: Koira tekee tarkan markkeeraustyön.

Riistan käsittely: Varmat otteet ja hyvin huolelliset luovutukset

Jäljestämiskyky: Selvittää jäljen

Yleisvaikutelma: Hienosti ohjaajansa hallinnassa oleva koira, joka on kestävä työskentelijä.

Seuraavan viikon tiistaina kisasimme noutajien tokomestaruudesta SNJ:n leirin yhteydessä. Muistatteko, mitä sanoin vain reilu kuukausi sitten ex tempore –kisailun järjettömyydestä?? Minä ilmeisesti en muistanut, sillä maanantai-iltana päätin, että voidaan kai me osallistua :P Kuumuus ja leiriolosuhteet olivat Valon kaltaiselle lapaselle erittäin epäsoveliaat lähtökohdat tokoilulle, mutta pakko mun oli silti näköjään mukaan tuppautua. Koiran vire ei ollut kummoinen, mutta en itse asiassa jaksanut ottaa pulttia aiheesta. Tiedättekös, ihan vitun sama! Eipä meidän tarvitse enää kovin monta koetta tahkota. Liikkeet oli jaettu muistaakseni seuraavasti:

Istuminen 10

Makuu 10

_ _ _ _ _

Seuraaminen 9½: koira oli laiska matkalaukku, joka muutaman kerran vähän jätättikin... Outoa, sillä edistäminen on se tavanomaisempi ongelmamme!

Idari 9½: annoin avun istumiseen, koira oli edelleen ihan perseestä

Metalli 9½: puolikas lähti edestä sivulle siirtymisestä; koira kuulemma hypähtää liian voimallisesti. Hmm, ainoa asia, jonka Valo tekee mielestäni kunnolla :P

_ _ _ _ _

Ohjattu 6: tästä ei olisi kuulunut tulla pisteitä ollenkaan, sillä jouduin ainakin kahdesti pysäyttämään ja uudelleenohjaamaan Valon. Se alkoi katsoa kapuloiden vientiä vasta keskimmäisen kohdalla, joten arvannette, minne sillä oli matka... Vois vituttaa, kun molempien koirien ohjattu on mitä on! Jotakin teen väärin, mutta mitä?? Treeneissä edelleen kumpikin pääsääntöisesti toimii, mutta kokeissa tulee turhan usein ongelmia :S

Tunnari 9½: liekö tuossakin se sivulle siirtyminen?

Kaukot 10: se perinteinen; seiso-maahan –vaihdossa vasen takajalka liikahti sivullepäin. Johtunee koiran kroppaongelmista, joihin palaamme tuonnempana.

_ _ _ _ _

Ruutu 6½: hihii, se ei ollut nolla! :P Koira eteni ruutuun varsin epävarmasti (no ylläri...), ja jäi ihan etureunalle. Käskin koiran peruuttaa ja mennä sitten maahan, joten se päätyi kuin päätyikin ruudun sisäpuolelle. Loppuosa OK.

Luoksetulo 6: ihan oma moka! Olin jättänyt ”viimeisen kehän kunniaksi” palkan autolle, joka oli ikään kuin koiran takana luoksarin suoritussuuntaan nähden. Tyyppi sitten ”hieman” ennakoi pysäytyksiä, mitä se ei yleensä tee treeneissä eikä kokeissa. Ekalla pätkällä Valo pysähtyi seisomaan jo hitusen ennen pysäytysmerkkiä --> annoin asian olla ja näytin pysäytysmerkin. Toisella pätkällä koira ei edennyt kovin pitkästi ennen oma-aloitteista seisomaan pysähdystä --> uusi luoksetulokäsky, sitten maahan. Liike oli siis KAR-ME-A!

Yhteispisteet 272 riittivät Valon toiseen EVL1-tulokseen sekä noutajamestaruushopeaan (luokassa 9 koirakkoa). Kokeessa oli jonkin verran hyvää ja paljon huonoa, mutta ihan yksi lysti. Jospa se Valon tokouran päättävä ykkönen vielä tuurilla jostain irtoaisi..?

SNJ:n leirin päätteeksi perjantaina kisailtiin vielä noutajien agilitymestaruudesta epävirallisilla radoilla. Valo ei todellakaan ole treenannut ikinä agilityä, just ja just olen sille esteet opettanut. Kolmea estettä enempää ei olla varmaan ikinä menty peräjälkeen, eikä mistään ohjauskuvioista ole tietoakaan. Niinpä lähdin ”hieman” sarkastisin mielin tutustumaan möllirataan, jolle meidät höynättiin osallistumaan ihan viimetingassa. Itsekään en ole ohjannut agilitykoiraa vuosiin, joten olin aivan aavistuksen ulapalla koko touhusta :D Valo-raukka, kaikkialle sitä raahataankin! No, koira ei ollut pikaisesta agilitykomennuksesta moksiskaan vaan kuunteli ohjausta yllättävän pätevänä. Itse kipitin aina askeleen jäljessä ja ohjailin, minkä kerkesin. Mutta niin vain me taistelimme 0-tuloksella maaliin, ja voittokin irtosi kaupan päälle :D Ihan oikeasti, tuo oli jo melkoisen huvittavaa :)

Elokuun lopussa ollaan menossa osteopaatille, joten ainakaan sitä ennen ei varmaan pahemmin tokoilla, agiliidellä tms. Koiran kropassa on (ollut luultavasti jo pidempään) hieman jotain hämminkiä, minkä haluan nyt selvittää tarkemmin. Valo ei vaikuta millään tavalla kipeältä, mutta se on takapäästään kiero ja jalat menevät vähän miten sattuu. Olen aina ajatellut, että ”tuo nyt vaan on tollanen”, mutta kummasti ulkopuolisen ihmisen vilkaisu avasi omiakin silmiäni.

PS. Tarkemmat reissuselostukset viipyilevät vielä hetkisen, sillä huomenna on riennettävä jälleen kohti tuntematonta ja sen yli! Meillä on Saidan kanssa SM-kisat ryssittävänämme, minkä jälkeen kultsuleireillään vielä viikon verran.

Noutaja ON monipuolinen harrastushauva!

Eli siis Varjon kanssa viettämästäni parin viikon ajanjaksosta on kyse. Lienee aika hieman valottaa, mikä se on koiriaan. Sikäli mikäli tuosta nyt voi vielä paljoakaan sanoa. Pennuthan ovat pentuja.

Tähän mennessä mulla ei ole juurikaan pahaa sanottavaa lapsukaisesta. Olen yrittänyt suhtautua siihen vähän ”välinpitämättömästi” siinä suhteessa, etten alkaisi odottamaan liikoja. Toki pyrin tarjoamaan sille mahdollisimman hyvät lähtökohdat harrastuskoiraksi ja luomaan suhdetta alusta asti oikein, mutta varsinaisen treenailun olemme aloittaneet maltillisesti. Olen enemmän orientoitunut sosiaalistamaan pennun huolella; ollaan koluttu niin metsät, rannat kuin kaupungitkin sekä tavattu koiria, lapsia, aikuisia jne. Ihan aluksi vaikutti siltä, että Varjo olisi hieman ujonpuoleinen, mutta tuossahan se näyttää reipastuvan koko ajan. Siinä missä vieraat ihmiset aluksi jännittivät, on otus nyttemmin jo ihmeissään, jos joku vastaantulija ei haluakaan moikata sitä ;) Pitäkäämme tämä kehityssuunta! Vaan eipä tuosta mikään ylisosiaalinen hösläke tarvitsekaan tulla.

Olen ollut oikein tyytyväinen Varjon ahneuteen ja leikkihaluun. En muista, että esim. Valo olisi tuon ikäisenä ollut noin innokas touhuamaan lelujen kanssa (, eikä siitä kummoinen leikkijä tullutkaan). Pentu jahtaa, kantaa ja taistelee hienosti, hyvä hyvä. Eikä se ole turhan tarkka eri materiaalien kanssa ;) Ruuan ja leikin vuorottelu luonnistuu jo nyt yllättävän hyvin, joten rohkenen melkein toivoa, ettei tuon elukan palkkaamisesta tule mitenkään ylivoimaisen haastavaa.

Riistaan ollaan tutustuttu pari kertaa, eikä sen kanssa ollut mitään ongelmia. Pentu otti riistaa spontaanisti sen kummemmin aikailematta, kantoi sitä hyvällä otteella ja oli valmis jopa tuomaan aarteensa minulle. Valoon verrattuna Varjo tuntuu jonkin verran itsenäisemmältä (HYVÄ!!!!!!). Se ei nysvää aivan jaloissa kiinni, muttei toisaalta huitele ihan missä sattuukaan. Terveellä tavalla innokas tutkimaan ympäristöään, sanoisin. Aktiivinen koiranalku, muttei ainakaan vielä mikään ihan hullu menijä. Vaikuttaa varsin pehmeältä tosin, mutta ei se toisaalta haittaa. Tossukoirat ovat tulleet jo tutuiksi, joten eiköhän vielä yksi mahdu joukkoon. Vaikka mukamas välillä haaveilenkin kovasta, röyhkeästä koirasta, en lopulta tiedä, olisiko sellainen kuitenkaan mun juttu. Tykkään tietynlaisesta arkielämän helppoudesta; en jaksaisi ehkä olla vähän väliä vääntämässä kättä jonkin höyrypään kanssa. Niin ja sen verran pitää vielä sanoa, että Varjoa ei ole hankittu sellainen "kiiltokuvakoira" silmissä siintäen. Siis jos muistatte, kun vaahtosin siitä ideaalilabbiksesta, jollaisen jonakin päivänä haluaisin omistaa. Se päivä tuskin on koittanut vielä :)

Siinäpä jonkinlaisia fiiliksiä Varjosta. Ainakin sillä on ihanan isot silmät ja OIKEANLAISET KORVAT jos ei muuta :D

Nää mun päivitykset vaan laahaa ja laahaa perässä! Pakko olis päästä ajan tasalle, sillä voin luvata jo valmiiksi, että heinäkuussa jäävät taas roikkumaan.

Pari viikkoa sitten torstaina raahauduin viimeistä kertaa Kannukseen. Ilta ja yö kuluivat yllätysjuhlien merkeissä (kiitos <3), ja perjantaina suuntasin Peräseinäjoelle kouluttelupuuhiin. Itse asiaan päästiin vasta lauantaina, joten pe-ilta kului rattoisasti rupatellessa, grillaillessa sekä pikkuisia mäyrisvauvoja paijatessa. Lauantai oli keliltään sateisen harmaja, mutta ei se kummemmin menoa haitannut. Mukavat malikat pääsivät tokoilemaan johdollani, mutta en sitten tiedä, mitä moisesta hyötyivät. No, mulla ainakin oli hauska viikonloppu! :)

Oltiin majapaikassamme vielä yön yli kunnes aamun tullen porukka hajosi omiin suuntiinsa. Mali-ihmiset siirtyivät Tuuriin näyttelytuuriaan tutkailemaan, minä hain matkaseuraa Seinäjoelta. Sara tuli siis kullanarvoiseksi kumppanikseni pennunhakureissulle! Pitkä päivä autossa istumisineen sujui jopa pennun kanssa hyvässä yhteishengessä. Sara jätettiin Kokkolaan, ja me rantauduttiin Kansasiin Varjostuksen kanssa. Aikuiset koiraeläimeni saivat viettää aikaansa kennelillä parin päivän verran, kun yritin tutustella pupsin kanssa. Hain ne vain lenkkeilemään ja moikkaamaan pentua välillä. Varjo-painotteisempaa päivittelyä luvassa taas siellä hamassa tulevaisuudessa...

Kauaa ei rauhaisa elämänmeno jatkunut, sillä heti keskiviikkoaamuna aikaisin (nukuttuani pommiin) häivyttiin kohti Helsinki Cityä. Matkaseurana Pipa & flattityttöset. Pääsimme nimittäin Keski-Pohjanmaa –viikon kunniaksi esiintymään ;) Yövyttiin leirintäalueella (, jonka löysin tapani mukaisesti ”helposti ja ilman harhailua”, joo-o...) ja opeteltiin kuumeisesti ulkoa ensiluokkaista esitystämme, joka oli nimittäin pykätty kasaan erittäin hätäisesti. Yhtenä päivänä oltiin porukalla se suunniteltu ja pari kertaa vedetty läpi. Kukaan ei tietenkään ollut ehtinyt itsekseenkään harjoittelemaan. Onnistumisen edellytykset olivat siis hieman hataralla pohjalla :D No, torstaiaamuna singahdettiin silti ennakkoluulottomasti Kampin keskuksen viereiselle Narinkkatorille keskelle kaupunkia. Auto saatiin viileään ja rauhalliseen parkkihalliin, joten koirilla oli kohtuullisen mukavat oltavat koko päivän. Hansu & Viksu liittyivät joukkoomme, ja pienten panikointien jälkeen oltiin valmiita ensimmäiseen esitykseen. Homma sisälsi vähän tokoa, temppuja ja noutajajuttuja musiikin pauhatessa taustalla. Sama n. 10 minuutin mittainen show toistettiin päivän mittaan vielä kahdesti. Aina esityksen päättyessä poppoomme sai osakseen paljon positiivista huomiota, kun kaikki halusivat tulla tervehtimään koiria. Pienenä ja pörröisenä otuksena etenkin Saida tuntui olleen suosiossa, ja saattoipa se saada jokusen faninkin :) Oli kyllä ihan huippumukava päivä! Saman vuorokauden puolella ehdittiin muistaakseni ajella vielä takaisin Kannukseenkin.

Perjantai kului elpyessä, mutta lauantaina olikin edessä vähän totisempi paikka, kun piti tyhjentää & siivota Rantala ykkönen LOPULLISESTI, viimeistä kertaa ikinä :( Olin jo varmaan vuoden verran etukäteen jännittänyt, kuinka pahalta Kannuksesta lähteminen tuntuu. Olikin siis yllätys, miten kevyeltä muuttoprosessi vaikutti koko kevään ajan. Henkisesti siis, muita voimavaroja se on kyllä verottanut ihan riittävästi. Mutta ei auttanut mikään, iskihän se haikeus lopulta silloin lauantaina, ja varsin apein mielin ajelin Ouluun. Toisaalta luvassa on paljon uusia, kiinnostavia juttuja, mutta toisaalta Kannukseen liittyy valtavasti tunteita ja muistoja. Varsinainen Kannus-päivityskin on luvassa sitten... joskus!

Jo kokonainen viikko on mennyt puhtaasti lomaillessa. Milloin tällaisesta autuudesta on saanut viimeksi nauttia?? Olen yrittänyt kehitellä koirille tekemistä ja pitää omat unirytmini jotenkin kuosissa. Jälkimmäinen on onnistunut arvatenkin erittäin huonolla menestyksellä! Minähän nukun päivät ja valvon yöt, jos siihen suinkin tarjoutuu mahdollisuus ;) Hassua mennä nukkumaan silloin, kun normaalit ihmiset alkavat hiljalleen heräillä arkisiin askareisiinsa...

Lopuksi vielä jättisuuret onnittelut Suomen TOKO-maajoukkueelle huikaisevasta menestyksestä Tanskanmaalla!!! :))) Järkyttävän taitavaa sakkia, ei voi muuta sanoa!

Elikkä Valon pari taannoista koetta on vielä purkamatta täällä blogissa. Aloitetaan vaikka siitä paskemmasta tapauksesta, niin saadaan sekin asia äkkiä käsitellyksi ja pois mielestä...

1.6 osallistuttiin jostain käsittämättömästä syystä tokokokeeseen. Muuttohässäkkä oli juuri pahimmillaan, enkä ollut todellakaan ehtinyt treenailemaan toukokuun aikana. Miksi siis mennä kokeeseen noista lähtökohdista?? Jälki-ilmoittauduin aivan yllättäen, kun koepaikka oli ikään kuin tarjottimella. Ajattelin varmaan, että yritetään äkkiä haalia ne ykköset, niin saan Valo-tokon pois päiväjärjestyksestä. Not going to happen! Olin jo kisapaikalle saavuttuani vakuuttunut, ettei hommasta tule sillä kertaa mitään. Odotin vain poispääsyä. Paikalla olot sujuivat vielä hyvin (no wow...), mutta sen jälkeen kaikki meni tasaisen huonosti. Liikkeet oli jaettu kahteen osaan ja järjestystä sekoitettu. Ruutu oli heti ekana – pomminvarma nollaliike! Nyt koira jopa päätyi ruutuun (sählättyään ensin merkillä), mutta toinen etujalka jäi vähäsen ulkopuolelle --> nolla. Upea aloitus, josta vitutuskäyrä lähti väistämättömään nousukierteeseen. Koira tuntui jotenkin huolimattomalta, eikä me oikein saatu pakettia kasaan missään vaiheessa. Pisteet oli tylsää kasia ja ysiä, välillä huonompaakin. Kakkostulos, blaah... Joudutaan siis notkumaan tokokehissä jatkossakin. No, eiköhän se tästä taas, kunhan päästään treenailemaan ja saadaan vähän parempi koevalmistautuminen alle. Mutta se kirottu ruutu, EN KÄSITÄ, miksei se jo pikkuhiljaa ala onnistua! Lisää lisää toistoja vaan? Tai sit jätän sen jatkossa suorittamatta kisoissa, who knows. Tuota koetta lukuun ottamatta mulla on kuitenkin Valosta ihan positiivinen fiilis, mikä on toki tärkeintä.

Närpiön nomeilut olivat täydellistä vastapainoa tökkivälle tokoilulle (, vaikkakin ajankohdallisesti nomekoe oli ennen tokokoetta, mutta ketä kiinnostaa?). Aluksi mulla tosin oli todella joukkoon kuulumaton olo siellä koepaikalla. True-nomeihmiset true-nomekuteissaan true-nomekoirineen mulkoilivat meikäläisiä vähintäänkin halveksuvasti, mutta niin vain mekin sulauduttiin joukkoon päivän edetessä. Alokkaassa starttasi 9 koirakkoa, ja porukka osoittautui oikein mukavaksi. Koetta pystyi seuraamaan aitiopaikalta, joskaan autoja ei saanut parkkiin kovin lähelle. Oli siis suunniteltava koiranhakuajankohta huolella, jottei tullut kiire tai vaihtoehtoisesti jouduttu odottelemaan turhan kauaa. Valo oli lähtölistan loppupäässä, joten kokeen kulku ehti tulla tutuksi ennen omaa vuoroa. Lopulta lähdin hakemaan koiraa autolta tutisevin jaloin...

Valo vaikutti alusta asti innostuneelta. Se oli kuullut laukauksia jo autolla, joten kaiketi se aavisteli, mitä tuleman piti. Annoin sen kiskoa kohti kisapaikkaa ja röyhkeillä sydämensä kyllyydestä, kun se KERRANKIN halusi. Naureskelin mielessäni, mitä ihmiset meistä varmaan ajattelivat: ”Taas yks tollanen huonosti hanskassa oleva häslääjälabbis!” Totuus kun on hieman toisenlainen ;) Valohan on yleensä rauhallisuuden ja hillityn käytöksen perikuva. No, kokeen alkaessa palautin koiran ruotuun, ja se vajosikin työskentelymoodiinsa. Ensimmäinen markkeeraus tuli kapean vesialueen toiselle puolelle pusikkoon. Helppo aloitus, mutta mun sydän hakkasi takuulla sataatuhatta, kun lähetin koiran noutoon. Pelkäsin ihan kuollakseni, ettei piski tälläkään kertaa ota riistaa! Hermoilin onneksi turhaan; Valo toi valtavan lokin pää pystyssä, häntä heiluen ilman epäröinnin häivääkään. Perusjuttu monille, mutta elämää suurempi asia meille :’) Kun koe vieläpä jatkui yhtä suotuisissa merkeissä, jouduin ohjaamaan koiraa suunnilleen vedet silmissä. Niin moni asia kiteytyi siinä viime vuoden katastrofikokeessa ja nyt tässä; eräänlaisia käännekohtia kumpikin.

Toinen tehtävä oli helpohko vesiohjaus. Valo meni veteen suoraviivaisesti, löysi riistan helposti ja palautti hyvin. Olin tyytyväinen! Sitten oli vuorossa kaksoismarkkeeraus: ensimmäinen tipu tippui kapean vesikaistaleen takana olleen matalan kallion päälle kasvillisuuden joukkoon, ja toinen putosi helppoon avoveteen. Jälleen näppärät ja täsmälliset noudot. Lopuksi meitä koeteltiin hakuruudulla. Se oli osoittautunut kompastuskiveksi monelle, sillä alue oli varsin hankala. Toisella reunalla korkeaa merenrantakasvillisuutta, toisella puolella pari niemennokkaa ja kohtuullisen leveitä vesialueita, joiden yli oli mentävä. Moni aiempi koira ei ollut tuonut alueelta ensimmäistäkään lintua, joten olin hieman huolissani. Valolla kun tuota itsenäisyyttä ja sinnikkyyttä ei juuri ole... No, koira työskenteli alueen etureunalla kohtalaisesti ja toi ensimmäisen linnun. Sen jälkeen tulosta ei meinannut millään syntyä, joten havaitsin tilaisuuteni koittaneen, kun Valo nousi keskimmäisellä rantakaistaleella korkeamman kiven päälle. Vapaassa haussa koiran ohjaamista ei tietenkään katsota hyvällä, mutta en nähnyt siinä tilanteessa muuta vaihtoehtoa. Ihan tulevaisuuttakin ajatellen halusin koiran kauas minusta koetilanteessa. Niinpä pysäytin Valon pillillä ja ohjasin taakse, veden ylitse. Rannalle noustuaan koira törmäsi hetimiten riistaan, ja toinen lintu saatiin plakkariin! Hetken kuluttua löytyi kani, mutta sen jälkeen alkoi tehdä tiukkaa. Lähettelin koiraa vielä muutamaan kertaan, mutta lopulta tuomari käski kutsua koiran pois. Olin varma, että ykköstulokselle sanottiin tuossa vaiheessa tervemenoa! Vaan toisin kävi, sillä käsky kävi laahausjäljelle :) Jouduttiin tosin odottelemaan voittajaluokankin suoritukset ennen viimeistä koetinkiveä, mutta se maksoi vaivan. Valo oli aivan täpinöissään jänösestä, joten se löytyi jäljen päästä vaivatta. Jouduin vaatimaan irrotuksen pienellä kuristusotteella, sillä pupu meinasi olla liiankin mieluisa!

Päivän päätteeksi Valon nimiin kirjattiin luokan ainoa ykköstulos. Voi sitä ilon määrää! Joka asian kanssa jäi tietenkin parantamisen varaa, mutta en antanut sen häiritä tuona päivänä. Kerrankin tyydyin olemaan tyytyväinen ;) (Valitettavasti koeselostus on muuton myötä teillä tietymättömillä, mutta sekin ilmestyy tänne jahka sen löydän!)

Joskus asiat tapahtuvat nopeallakin sykkeellä, kun ovat tapahtuakseen. Vuoden tai pari ehdin katsella, kysellä, kuunnella, tuumailla, etsiä ja miettiä, mistä löytyisi seuraava tokokoiran aihio. Paljon lupaavia pentueita eri roduista tuli vastaan, mutta hylkäsin niitä yksi toisensa jälkeen pitkälti siitä syystä, etten uskonut tämän kesän olevan otollinen pennun hankinnalle. Lisäksi olen kasannut ihan itse itselleni paineita koko tokokoira-ajatuksesta, joten päätin humauttaa muutaman litran jäitä hattuun: tokokoira tulee vasta sitten, kun pääni sen kestää ja pystyn työskentelemään pennun kanssa ilman epäreiluja odotuksia onnistumisista. Eli tämän asian kanssa voi tuokio vierähtää…

No, pentukuume vaivasi edelleen, eihän siitä mihinkään päässyt. Löysin mukavan kämpän ja onnistuin järjestämään elokuusta alkaen muutamalle arki-illalle lisätienestiäkin, joten mieleni rohkaistui. Eksyin Valon kasvattajan sivulle – sieltä silmilleni hyökänneen pentueen kohdalla en enää aikaillut tai jarrutellut! Tuntui käsittämättömän luontevalta ja helpolta ajatella ottavansa tutunrotuinen koira tutulta kasvattajalta. Tässä vaiheessa pennut olivat jo pariviikkoisia, joten odotusaika ei muodostunut pitkäksi. Ei tarvinnut jännittää juoksujen alkamisajankohtaa, astutuksen onnistumista, pentueen sukupuolijakauman selviämistä tms. Ihanan, ihanan helppoa ja yksinkertaista! Olin yrittänyt tehdä koko koiranhankintaprosessin itselleni niin hankalaksi, etten osannut enää nauttia koko kuviosta. Niinpä tällainen harkitun ja hallitun hallitsematon tempaus tuntui uskomattoman hyvältä.

Veikkaan, etten joudu suuremmin katumaan päätöstäni. Petyin Valon kanssa niin perinpohjaisesti, ettei uusi pentu voi ainakaan pahempaa iskua lasauttaa vyön alle. Sitä paitsi; Valokin osoittautui loppujen lopuksi ihan kohtuullisen hurmaavaksi harrasteluhauvaksi. Voin myös täysin rehellisesti sanoa, etten olen langettanut pennun ylle outojen odotusten ja typerien toiveiden sotkuista vyyhtiä. En aio stressata tai kiirehtiä sen kanssa lainkaan. En ole edes luonut sille mitään ”urasuunnitelmaa”. Tehdään, mitä sattuu huvittamaan ja sillä siisti! Miten siis voisi pettyä sellaiseen, mille ei ole asettanut minkäänlaisia kriteerejä?

Näiden sanojen myötä toivotan Varjon erittäin tervetulleeksi laumaamme!

Kuvista suurkiitos Saralle :)

Jep jep juupade juu, olen sitten viettänyt eräänkin hetken maanteillä ja ollut kaikella tapaa KIIREINEN viimeisimmän kuukauden aikana. Ei puhettakaan, että olisin ehtinyt tänne kirjoitella! Paljon on kyllä taas kertynyt jutun juurta jaettavaksi, mutta ajattelin päivitellä nyt vain lyhykäisesti. Spesifisempiä sönkötyksiä on kenties luvassa myöhemmässä vaiheessa X (kunhan selviän seuraavasta reissurupeamasta...). Pakko on silti alkaa purkaa kuulumisiamme jostakin päästä.

Kalajoen tokokokeesta seuraavana viikonloppuna pärtsäiltiin Jaanan kanssa Tampereelle SKL:n leiriohjaajakoulutukseen. Olipas nasta reissu! Ilmaiset hotellimajoitukset ja –ruokailut, mukavat oppitunnit sekä paljon huippuja ihmisiä – mitä muuta voi toivoa?? Tuntui jotenkin tosi luontevalta olla siellä muiden joukossa, vaikka olen tänä vuonna vasta ensikertaa mukana. Toivottavasti se varsinainen pesti suurleirillä osoittautuu yhtä letkeäksi hommaksi, mitä kyllä rohkenen epäillä ;)

Tuon jälkeen kolme päivää kotosalla ja taas menoksi. Vuorossa oli nelipäiväinen Ilmajoki-Seinäjoki –turnee eli luvassa oli kouluttelua. Tuolle viikonvaihteelle osuivat kevään/kesän ensimmäiset kunnon helteet, joten palettua tuli notta heilahti! :D Helatorstaina pidettiin Heidin kanssa valmennusrenkaan yleiskoulutusta, joka sujui pienestä aikataulun venymisestä huolimatta vallan miellyttävissä merkeissä. Majoituksesta ja seuraneiteilystä huolehti iki-ihana Minnanen, joten saatiin koirien kanssa hengähtää rattoisasti ennen viikonlopun koulutuksia. Perjantaina käväisin treenaamassa Heidin kanssa, ja täytyy sanoa, että harmi, kun asustellaan varsin etäällä toisistamme. Tuota voisi nimittäin harrastaa toistekin! Lauantain ja sunnuntain sitten iskostelin toko-oppeja lappalaiskoiraihmisten mieliin. Porukka oli suorastaan rennon hurmaava, joten eihän se miltään työltä tuntunut :) Pystykorvaiset koiruudet esittelivät vinkeitä kommervenkkeja, joiden suitsimiseen pyrin parhaani mukaan antamaan vinkkejä. Minnalle vielä suurkiitos kestityksestä ja kaitsemisesta sarvijaakkoineen päivineen <3

Seuraavaa viikonloppua vietettiin huomattavasti noutajamaisemmissa tunnelmissa. Perjantaina poikkesin Jyväskylän seutuvilla moikkaamassa Valon kasvattajaa pitkästä aikaa. Paluumatkalla manailin raivokkaasti, kun jokainen ohituskaista alkoi ylämäkeen: eipä tolla mun pikku kinnaajalla juuri kiihdytellä vetovoiman lakeja vastaan. Alamäkeen ja tasamaalla se kyllä kulkee edes kohtuudella, jolloin moni muu kanssa-autoilija on edessä tientukkeena... Sunnuntaina ani varhain suunnattiin Närpiön nurkille nomekokeeseen. Olisin ehkä uinunut edeltävänä yönä yli 2,5 h, mikäli olisin tiedostanut, että päivästä tulee piiiiitkä. Paluumatkalla oli pakko pysähtyä nukkumaan! Tiesittekö muuten, että kääpiökokoisen käpy-Fordin etupenkeille mahtuu nukkumaan poikittain, jos on tarpeeksi väsynyt? Selkänojiahan tuosta ei saa kallistettua verkkojen takia, joten oli pakko änkeytyä kyljelleen, pää kenossa ovea vasten ja jalat jossakin kojelaudan tuntumassa koukussa. Muuten, sanailen sen koeselostuksen sitten siellä X-vaiheessa, nyt on saatava nämä toukokuun turinat pakettiin!

Kaiken tuon maantieliikehdinnän ohella me saatiin kuin saatiinkin Saran kanssa se päättötyö valmiiksi ajallaan. Projekti kesti tasan neljä viikkoa imien tynnyreittäin työtunteja. Koiraveräjän lisäksi ähellettiin vielä nelisenkymmentä sivua kirjallista tuotostakin. Me oltiin aivan julmetun onnellisia, kun homma saatiin lopulta päätökseen! What a feeling it was <3 Lopunperin ja etenkin jälkikäteen ajateltuna me vietettiin verstaalla ja ATK-luokassa ihan pirun lystikkäitä hetkiä :D Ehdottoman opettavainen ja hyödyllinen kokemus. Kun lisäksi sutaisin kiikkerän kaltevan pinollisen muita opiston tehtäviä, alkoi valmistuminen olla jo melko lähellä. Vaan siltikin vielä alle pari viikkoa ennen juhlia jouduin huhkimaan kennelillä neljä päivää suorittaakseni viimeisen näytön ja kaapiakseni kasaan loputkin TOP-tunnit. Vallan tiukille otti, mutta siitäkin selvittiin!

Kenneliltä päästyäni ryntäsin pakkaamaan laina-Hiacea muuttoroinillani, sillä perjantaina 28.5 pääsin iloisesti lunastamaan uutukaisen asumukseni avaimet! Auto tosiaankin tuli täyteen, joten koirakolmikko matkusti kanssani ohjaamossa. Erittäin turvallista ja käytännöllistä... Daisy osasi olla rauhassa, mutta nuo kaksi nuorempaa häsäsivät ja läähättelivät alkumatkasta rasittavasti. Onnellisimmillaan matkaseurue oli silloin, kun Daisy nukkui kokonaan sylissäni, Valo sai luvan nousta viereiselle penkille ja nojautua mua vasten, ja Saida pääsi puolestaan koisimaan keltaisen kaverinsa kylkeen. Koitapa siinä sitten toimia kuskina tuollaisen asetelman keskellä :D No, perille päästiin Keminmaan kautta kuitenkin. Viikonlopuksi sain Tuijan armeliaaksi apurikseni muuttopuuhiin, su-ma –yönä ajelin takaisin Kannukseen, tiistaina jälleen Ouluun (ja tokokokeeseen, josta tarkemmin joskus) ja keskiviikkona käytiin isän kanssa päiväseltään koukkaus Kannuksessa. Hullun hommaa tuollainen, sanonpa vain! Torstaina kurvailin vaihteeksi tuonne Esko Ahon pitäjään valmistautuakseni viikonlopun juhlallisuuksiin. Jos jonkinlaista treeniäkin mahdutin noihin pariin päivään (nomea, Helsinki-esitystä, yo-juhlaharjoitusta...). Mutta niin se lauantai vain koitti ja jouduin lakitettavaksi :O Stipendejäkin irtosi kolme kappaletta, yksi jopa äidinkielestä! Haha :D Muodollisuuksien jälkeen sukkuloin kaasukapselikaarallani Keminmaahan nasta laudassa ja ehdin illaksi vielä omiin juhliimme. Kaiken kaikkiaan viikonlopun touhotukset sujuivat yllättävän mukavasti, vaikka olin vastustanut ajatusta yo-juhlista koko talven.

Lekottelemaan en ole joutanut vielä juhlien jälkeenkään. Sunnuntai-iltana pakersin tuskastuneena pääsykokeiden ennakkotehtävien kanssa ennen kuin pääsin siirtymään Ouluun. Kolmen tunnin yöunilla poikkesin maanantaina ensimmäisissä pääsykokeissa ja heti tiistaina oli vuorossa toinen vastaava koettelemus. Toivon hartaasti, että jommastakummasta opiskelupaikka irtoaa! Vaan sitä saamme vielä jännitellä tuokion. Muilta osin tämä alkuviikko on kulunut Ouluun tutustellessa. Olen rampannut virastoissa, kuljaillut kaupungilla, rentoutunut leffassa, kiesitellyt ympäriinsä, etsiskellyt lenkkireittejä, poikennut kirjastossa jne. jne. Ja tuota pakaasien purkamistakin olisi vielä asialistalla. Mutta ehei, enhän tokikaan pääse asettumaan Ouluun näin näppärästi, vaan heti tänään palataan baanalle:

Oulu --> Kannus --> Peräseinäjoki --> Kannus --> Jyväskylä --> Kannus --> Helsinki --> Kannus --> Oulu

Bye bye!

Tässäpä vielä kuvasarja viime kesältä.

Otokset muistuivat mieleeni, kun sitä arvioinnin & testauksen lopputehtävää väänsin...

(c) Riikka N.

Iltapäivä Kalajoella sai viimein fiilikseni kohoamaan :) Kisainnostus ei ollut vielä aamullakaan kummoinen, mutta niin vain h-hetken koittaessa sain tsempattua. Valo tuntui kivalta alusta asti ja myös kateutta puhkuva Saida sai mut hykertelemään. Se oli täysin vakuuttunut, että Hänen Majesteettinsa on tullut kisaamaan! Se yritti tunkea autosta pihalle aina, kun konttia avasin, ja parkkipaikalta kentälle asti raikuivat pettymyksen karvaat karjahdukset (, joita se ei tavallisesti harrasta). Haha, burn in Hell, my darling!! :D Eli on tossa koirassa vielä jotain elämää tallella kuitenkin. Nyt jatketaan taukoa ja katsotaan, josko se vielä palaa sorvin äärelle…

Mutta siis siihen Valoisaan :) Säätantat eivät olleet suosiollisia enää EVL:n kohdalla eli vettä tuli ronskisti ja tuulikin puhalteli ikävästi, lämpöasteita oli nippanappa jokunen. Paikalla oloissa kaikki otukset näyttivät surkeaakin surkeammilta, kun olivat niin ikävästi joutuneet sääilmiöiden armoille. Ehkä siitä syystä Valo oli suunnilleen jäykistynyt patsaaksi ja sai molemmista kympit. Yksilöliikkeet tehtiin kaikki putkeen kuten toivoinkin. Oltiin vuorossa jälkimmäisenä huikeasta kahdesta koirakosta.

Seuraaminen 8: aivan käsittämättömän järkkyä!!! Edisti, kämmäili perusasennoissa, oli väljä, tiputti pari kertaa kontaktia, ryssi käännöksiä. Huh heijakkaa… Teki NIIIIIN mieli pikkuisen napata niskasta tommosta taivaanrannanmaalaria, se olis varmasti skarpannu sen jälkeen!

Idari 9: voi että mää ällöän Valon kanssa sekä seuraamista että idaria, YÄK! Onneksi tämä sujui ihan kohtuudella. Istumiseen annoin avun, mutta koira vaikutti siltä, että olisi se saattanut istua ilmankin. Treeneissä ollut vaan niin pirun epävarma, että en riskeerannu.

Luoksetulo 8½: ihan OK Valo-luoksariksi. Sivulletulo ei yllättäen ollut aivan sulosointuinen, kun piti ryysätä vauhdilla tulemaan ;)

Ruutu 0: niin arvattavissa!! Ei toimi edes treeneissä, joten en mitään muuta olettanutkaan. Se ei vaan jostain syystä millään hahmota sitä ruutua… Treeniä, treeniä, treeniä! Kun vaan viitsis alkaa viilaamaan tuon kanssa samalla tavalla kuin Saidan kanssa aikanaan.

Ohjattu 10: pysähtyi merkille kumman hyvin. Nätti, nopea nouto, eikä pahempaa törmäilyä.

Metalli 10: raukka liukastui kapulaa ottaessaan, mutta korjasi tilanteen itse hienosti.

Tunnari 9½: vähän meinasi jänskättää, kun koira kävi kapulat läpi niin tarkasti, mutta löytyihän se oma sieltä. Kapulan otto vähän huolimaton, kun Valolla meinasi olla kiire takaisin.

Kaukot 9: liikkui vähän jossakin vaiheessa, mutta olin kyllä tyytyväinen nopeisiin vaihtoihin ja hyvään ilmeeseen. Ei se tekniikkakaan ihan suolesta ollut.

(c) Ansu L.

259½, ensimmäinen EVL-ykkönen ja sijoitus 1./2. Valon kanssa oli tosi huippua olla kehässä! Se yritti parhaansa (paitsi seuraamisessa) ja oli koko ajan iloinen. Se on jotenkin turvallinen koira. Tottunut häiriöihin, ei ole yhtä hienohelmainen kuin Saida ja palkkautuu hyvin liikkeiden välissä. Lisäbonuksena tuntui kuin maahanmenot ja stopit yleensäkin olisivat menossa parempaan suuntaan. Eihän tuo edelleenkään mun ideaalitokokuvitelmia vastaa, mutta anteeksi vain, en nyt todellakaan osaa olla epätyytyväinen! Lammisen Päivi ei ole mikään lepsu tuomari, joten uskon, että pisteemme olivat jokseenkin ansaittuja. Oli kyllä mukava päivä, kun pystyi olemaan niin rennosti kehässäkin tuttujen ihmisten kanssa :) Kiitos hyvin järjestetystä kokeesta!

Koetta edeltävä viikko vietettiin erittäin tiivisti kaiken muun kuin tokon parissa, mikä nähtävästi kannatti. Perjantaina oli kevään ensimmäiset riistatreenit, ja koira toimi kuin unelma. Osasyy oli toki treenien helppous, mutta eiköhän täältä palata vielä maan pinnalle. Jopa laahausjälki onnistui! Heikkona, vaikutteille alttiina ihmispolona löysin myös itseni tallaamasta PK-jälkeä pellolle ja metsään, vaikka olen vannonut vihaavani koko lajia. Minkäs teet, kun puolet facebook-kavereista hehkuttaa loisteliasta jälkikauden korkkausta ;) Valo sinkoili ja säntäili holtittomaan tyyliinsä, mutta kun lompsin vain tyynesti perässä, pääsimme peräti maaliin asti ilman sen kummempia hermoromahduksia. Sen päivän uskomattomampi yllättäjä oli silti Saida, joka ei ole kuullutkaan jäljestämisestä moneen vuoteen. Se perhanan kärsäkäs tiesi prikulleen, mitä oltiin tekemässä ja vieläpä ajoi jäljen tarkasti ja keskittyneesti alusta loppuun! Arvelin kyllä etukäteen haukkaavani vähän turhan ison palan, sillä reitille osui paha harhajälki ja maastopohjan vaihdoksia yms., mutta hyvin koira niistä selvisi. Ihme matami sekin… Jaksoi vielä kiljua autossa, kun Valo pääsi vuorostaan hommiin :)

On nuo mun Baskervillen Baskiaiset aina ajoittain ihan kelvollisia koiran kuvatuksia!